tämä on taas vakaa aikomus aktivoitua blogikirjoitusrintamalla. Totuushan on se, että julkisen blogin kirjoittajat hakevat vain hyväksyntää identiteetilleen... nimenomaan, sitähän minä elämältäni enimmäkseen haluan.

Taas on syksystä se vaihe käsillä kun moni ystävä lähtee kolmeks kuukaudeks ulkomaille harjoitteluun. Jotenki huvittavaa kun aina joillain kavereilla on sama ruljanssi päällä. Hirveet hermoilut ja läksiäisbileet, aina palataan kuitenkin elämän peruskysymysten äärelle ja toivotaan että aika ulkomailla avartaisi mieltä ja muuttaisi ihmisenä, mutta ei liikaa.

Totuushan on kylmästi se, että onhan se melko iso juttu niille jotka lähtevät. Se on pitkä aika olla jossain toisessa paikassa ilman että pääsee käymään kotona välillä. Kulttuurierotkin ovat merkittävät ja eihän sitä kukaan kuitenkaan osaa täydellisesti valmistautua harjoitteluun kun ei tiedä mitä siellä on vastassa. Mutta totuus on myös se että täällä kotosuomessa ei sillä aikaa tapahdu yhtään mitään. Aika menee nopeasti, eikä täällä mitään lunta kuitenkaan ole satanut siinä ajassa kun muut ovat poissa. Keskimäärin 2 ihmistä pariutuvat, 4 ihmistä päättävät seurustelusuhteen ja reilusti useammat jatkavat samanlaista kriisittämistä ja uskomatonta säätämistä vielä kolmen kuukaudenkin jälkeen.

Mikä onkaan siis viestini näille ulkomaille lähteville? Nauttikaa nyt perhana ku siellä kuitenki on niin paljo siistimpää ku täällä!

Oi jospa oisin saanut olla mukana (ihan kaikkea en siellä cornerstonessa tajunnut mennä katsomaan)